lauantai 7. syyskuuta 2013

Koirakaverista ja pentutehtailusta

Olen huomannut, että verkossa on ollut lähiaikoina jälleen pöhinää koiranpentujen hankinnasta epämääräisistä olosuhteista - pentutehtaista. Kyseessä on asia, joka on myös omaa sydäntäni lähellä: oma karvavauvamme on nimittäin mitä ilmeisimmin syntynyt tällaisen, äärimmäisen vastenmielisen toiminnan seurauksena. Ajattelin siksi jakaa nyt meidän Leeviskäisen tarinan - olkoon se vaikka varoittava esimerkki siitä, miten EI pidä lemmikkiä hankkiessa toimia. Aiempaa blogiani seuranneet saattavat tuntea tarinan, sillä sitä tuli sinnekin parisen vuotta sitten avattua, mutta mielestäni asiasta ei voida puhua liikaa! Tämä on tositarina ihmisten julmuudesta eläimiä kohtaan sekä myös kokemus kahden sinisilmäisen ja hölmön, ensimmäistä kertaa itsenäisesti omaa lemmikkiä hankkimassa olevan nuoren kokemuksista. 


Kymmenen vuotta sitten, vuoden 2003 syystalvella aloimme Rikun kanssa miettiä tosissamme koiran hankintaa. Lähestulkoon koko siihenastisen elämäni "koiraperheessä" eläneenä minulla oli todella iso ikävä ikiomaa koiraa. Ajankohta oli silloin myös otollinen: olin kirjoittamassa ylioppilaaksi seuraavana keväänä ja edessä oli lukuloma, jonka jälkeenkin tarkoituksenani oli viettää kesäkuuhun asti aikaa lähinnä kotona pääsykokeisiin päntäten. Samaten myös Rikun suunnitelmissa oli lukea loppukevät ja alkukesä yliopiston pääsykokeisiin; uudelle perheenjäsenelle löytyisi molemmilta runsaasti aikaa, eikä koiravauvan tarvitsisi heti alkuun totutella yksinoloa kotona. Koska molemmat olimme silloin täysipäiväisiä opiskelijoita, rahavarat olivat kovin rajalliset, joten aloimme hiljalleen tutkiskella eri kanavia, joissa oli kotia etsiviä sekarotuisia koiria.

Säästimme talven ja alkukevään vähän sieltä ja täältä, mistä vain rahaa liikeni. Meillä ei ollut mitään erityistä toivetta koiran rodusta, kunhan se vain olisi pienikokoinen - isoa koiraa emme keskikaupungille halunneet ottaa, sillä emme uskoneet ulkoilumahdollisuuksien ja kerrostalokaksiomme olevan riittävän mukava taataksemme suuremmalle koiralle hyvän elämän. Lopulta etsintä tuntui tuottavan tulosta: meihin otti yhteyttä rouva, joka etsi kotia kolmelle vastasyntyneelle Chihuahuan ja Phalénen risteytyspennulle. Kyseessä kerrottiin tietysti olevan kahden erirotuisen koiran "vahingon seurauksena syntynyt rakkauslapsi".


Vaihdoimme pitkään sähköpostiviestejä ja soittelimmekin puolin ja toisin, ja pentua tarjoava rouva vaikutti mielestämme vakuuttavalta ja luotettavalta. Pennun ruokinnasta, hoidosta ja muista tärkeistä asioista vaihdettiin ajatuksia puolin ja toisin. Lopulta pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että olemme sopivat "vanhemmat" pennulle, ja aloimme sopia käytännön yksityiskohdista. Sitten seurasi suurin virhe! Olimme jo aiemmin sopineet, että ajamme hakemaan Leevin hieman kauempaa pojan kasvatuskodista, kunhan pentu ehtii luovutusikään. Päiväksi oltiin sovittu eräs huhtikuinen lauantai. Paria päivää ennen sovittua luovutusaikaa rouva kuitenkin soitti meille ja kertoi, että on tuomassa erästä Leevin sisarusta luovutukseen lauantaina Etelä-Suomeen; meidän siis ei tarvitsisi turhaan ajaa useampaa sataa kilometriä edestakaisin, vaan hän voisi tuoda Leevin meille samalla reissulla. Emme antaneet tässäkään vaiheessa hälytyskellojen soida, vaan suostuimme ehdotukseen.


Leevi saapui kotiin ja oli mielestämme maailman suloisin, terhakka ja reipas pallero. Kaikki näytti olevan kunnossa, kunnes aikaa kului viikon verran... Huomasimme, että eräänä aamuna Leevi ei ollutkaan enää oma, pentumaisen riehakas itsensä. Se ei oikein jaksanut leikkiä eikä ruokakaan maistunut tuttuun tapaan. Ajattelimme syynä olevan edellispäivän eläinlääkärikäynnin, josta pienen päivärytmi olisi saattanut mennä sekaisin. Seuraavanakaan päivänä Leevi ei syönyt juuri mitään ja aloimme huolestua toden teolla. Päätimme mennä seuraavana päivänä käymään eläinlääkärissä. Mutta kuinkas sitten kävikään?


Kymmenen maissa illalla huomasimme, ettei Leevi nuku omassa korissaan sänkymme vieressä, vaan on ryöminyt sängyn alle, mitä se ei ollut aiemmin tehnyt. Rupesimme herättelemään Leeviä, emmekä saaneet aikaan mitään reaktiota. Koko pieni koira oli täysin veltto ja vaikutti -noh- siltä, että haudassa on enemmän kuin yksi tassu, vaikka vielä puolisen tuntia sitten se oli loikoillut sohvalla meidän välissämme. Hengitys sentään vielä tuntui. Olin ottanut varmuuden vuoksi selville päivystävän eläinlääkärin numeron, johon heti soitimme ja lähdimme kiidättämään Leeviä ensiapuun. Paikan päällä Leevi yritettiin saada tippaan, mutta pienen verisuonet olivat niin ohuet (Leevi painoi silloin 800g ja oli kutakuinkin miehen nyrkin kokoinen), ettei se onnistunut useista yrityksistä huolimatta. Lääkäri antoi sokeriliuosta suoraan mahalaukkuun, ja sitten tutkittiin ja odoteltiin. Noin tunnin odottamisen ja yrittämisen jälkeen lääkäri oli sitä mieltä, ettei Leevi enää tule tokenemaan, saati enää heräämään. "Haluatteko viedä sen vielä yöksi kotiin? Leevi tuskin tulee selviytymään aamuun saakka."

Kuin ihmeen kaupalla heti tuon lauseen jälkeen meidän pieni avasi silmänsä! Meni vähän aikaa, ja pikkuinen jaksoi jo heiluttaa vähän häntäänsä. Olimme tarkkailussa vielä pari tuntia ja todettuamme, ettei päivystävällä mitään muuta oikein ole tehtävissä, lähdimme kotiin. Kotona juotimme Leeville ohjeiden mukaan koko yön sokerilientä ja vahdimme tokkuraista pentua. Heti aamusta lähdimme viemään Leeviä luottoeläinlääkäriimme tarkempiin tutkimuksiin. Siellä selvisi, että kyseessä on todennäköisesti parvovirus, jota ei ainakaan siihen aikaan pitänyt edes itärajan tällä puolen esiintyä. Oli siis jokseenkin todennäköistä, että pentumme oli peräisin paikasta, jossa eläimen hengellä ei ole minkäänlaista väliä. Leevi sai lääkkeitä ja menimme vanhempieni luokse - mitä enemmän vartioivia silmiä, sen parempi. Lääkäri ei osannut antaa mitään arviota Leevin selviytymismahdollisuuksista, kun raukka oli vielä niin pienenpienenpieni. Jotain toivoa näytti kuitenkin olevan, sillä Leevi jaksoi pysytellä hereillä suurimman osan aikaa.


Samana iltana Leeviin iski samanlainen kohtaus kuin edellisenäkin iltana: koiraressu meni hetkessä veltoksi ja tajuttomaksi. Ei muuta kuin takaisin lääkäriin - tällä kertaa tippa saatiin kiinni hetkeksi Leevin tassuun. Tälläkin kertaa tilanne arvioitiin toivottomaksi: eläinlääkäri oli sitä mieltä, että selviämisen mahdollisuudet ovat olemattomat, jollei Leeviä saada kuljetettua Helsingin yliopistolliseen eläinsairaalaan. Toisaalta matka Helsinkiin oli pitkä ja oli hyvin todennäköistä, ettei Leevi olisi niin pitkästä autokyydistä selvinnyt. Vaihtoehtoja pohdittiin, pohdittiin ja pohdittiin. Viimeisenä keinona määrättiin järeämpiä lääkkeitä: niskaan piikillä pistettävää antibioottia sekä muita lääkkeitä annettavaksi kahden tunnin välein, vuorokauden ympäri, poikkeuksetta.


Isäni oli siihen aikaan jo eläkkeellä, ja hän lupasi yrittää - olihan hän hoitanut jo pitkään myös silloin todella vanhaa Irlanninsusikoiraamme myös antibiootteja pistämällä. Itselläni tai Rikulla ei moisesta kokemusta ollut. Koska meillä tosiaan oli "lukuloma" (eipä tullut paljon luettua), haimme vaatteita Turusta ja jäimme määrittämättömäksi ajaksi vanhempieni luokse. Ensimmäiset pari päivää vaikuttivat toivottomilta: Leevi makoili lämpöpeiton alla tokkurassa lääkkeistä ja sairaudesta; ei syönyt itse, eikä ollut kiinnostunut mistään. Tämän enempää yksityiskohtiin menemättä, oli parvoviruksen kourissa kärsivän rassukan taistelun seuraaminen raastavaa - toisen oloa helpottaakseen ei ollut juurikaan keinoja. Uusia, pahoja kohtauksia ei kuitenkaan tullut intensiivisen hoidon aloittamisen jälkeen. Kaksi viikkoa pientä tarkkailtiin ja hoidettiin vuorokauden ympäri herkeämättä; viikon jälkeen tuloksia alkoi jo näkyä. Leevi pyrki jo kävelemään muutaman metrin mittaisia matkoja, jaksoi seurata katseellaan leluja ja söikin omatoimisesti vähän. Parin viikon päästä näytti siltä, että virus alkoi olla hiljalleen selätetty. Meille siis kävi onnellisesti - oli onnea mukana useammankin kerran matkan varrella, eikä Leeville tästä kaikesta jäänyt muuta kuin armoton eläinlääkärikammo ja yksinolon pelko, ja vihasipa se syvästi myös sitä tiettyä autoa, jolla häntä oltiin kuljetettu lääkäriin näillä reissuilla.

Leevin oikea alkuperä ei koskaan selvinnyt; meille pennun myynyt nainen oli sulkenut numeronsa, joka saattoi hyvin olla prepaid alunperinkin. Kai sitä oli vain niin onnellinen siitä, ettei käynyt pahemmin, joten emme tulleet tapauksesta edes ilmoittaneeksi minnekään sen ollessa ajankohtainen. Ei mennyt kuitenkaan kauaakaan, kun niiltä seuduilta, mistä Leevikin oletettavasti (myyjän mukaan) oli peräisin, paljastui erittäin törkeä pentutehtailutapaus. Luulemme, että sieltä myös oma hauvamme on tullut. Nyt Leevi on jo ehtinyt kypsään ikään: kymmenen vuotta pyörähtää mittariin ensi helmikuussa. Perusterveenä ja erittäin terhakkana ollaan pysytty, eikä mitään jälkitauteja onneksi ilmennyt.


Mitä siis opimme tästä? On aivan saakutan typerää hankkia eläin oloista, joista ei ole täyttä varmuutta! Itse emme osanneet epäillä vilunkipeliä, nuoria ja tyhmiä kun olimme; myös ostajan velvollisuus on ottaa myyjän taustoista parhaansa mukaan selvää. Itse en omaa tapaustamme aiemmin ollut edes kuullut pentutehtailusta, mutta esimerkiksi *tämän* jutun luettuani huomasin, että lähes kaikki tunnusmerkit sopivat meidän tapaukseemme. Leeville kävi hyvin; monelle muulle kohtaloonsa täysin syyttömälle eläinparalle on käynyt erittäin paljon huonommin. Haluan vieläkin uskoa, että "vahinkolapsia" syntyy myös vastuunsa tuntevien ihmisten koirille, eikä sekarotuisen koiran hankkiminen hyvästä kodista ole mikään synti. Tällä avautumisella haluankin peräänkuuluttaa ostajan vastuullisuutta: omasta kokemuksestamme on aikaa jo melkein kymmenen vuotta, mutta toiminta on kuulemani ja lukemani mukaan kuitenkin pysynyt aivan samankaltaisena. MIKSI TÄMÄ EI KOSKAAN LOPU?

"Säälistä ostaminen ei koskaan auta — vaikka pelastaisit yhden pennun, tuet samalla toiminnan jatkumista. Paras keino lopettaa epäilyttävä eläinbisnes on olla tukematta sitä millään tavoin. Ilman ostajia ei pian ole myyjiäkään."

6 kommenttia :

  1. Voi ei. Nämä on yleensä niin surullisia tarinoita, onneksi teillä kävi tuuria. <3 Ihmiset on niin julmia ja ahneita ettei sille ole mitään rajaa. Hienoa kun kirjoitit tästä, avaa varmasti monen asiasta tietämättömän silmät. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä.. Näitä tarinoita on paljon - itse selvisimme säikähdyksellä, mutta kyllä oli hiuskarvan varassa :(

      Poista
    2. Tiedän kyllä tuskan, kun pieni on kipeä ja sairaalassa pitää ravata viikon sisään useammin kuin ruokakaupassa. Kyllä niiden terveyden eteen tekee kyllä kaikkensa. :)

      Poista
    3. Se on kyllä uskomattoman hirveää, kun ei itse oikein voi asiaan edes vaikuttaa :/

      Poista
  2. Yksi syy sille, että asia saa vain jatkua, on sen hissuttelu mediassa. Vasta nyt siihen on viimeisen vuoden aikana ihan toden totta puututtu myös iltapäivälehdissä. Kennelliitto avasi oman kampanjansa vuosi sitten syksyllä (http://www.halpapentu.fi/), mutta alkurummutuksen jälkeen sekin on jäänyt harmillisen hiljaiseksi.

    Meidät rotukoirakasvattajat löytävät he, jotka tietävät, minkälaisen koiran haluavat. Riskiryhmässä ovat juuri sellaiset pennunostajat, joille rotu tai roduttomuus on toissijainen muiden kriteereiden alla. Eli esimerkiksi kuten teillä, pieni koira, usein seurallinen, haussa. Kun tällaista pentua vielä haetaan ilmaisten ilmoittelupalstojen kautta, ollaan jo melko huojuvalla vyöhykkeellä. Kuten teille kävi, myyjät ovat yllättävän vakuuttavia halutessaan.

    Tori.fi on muuten alkanut hienosti kampanjoida omien ilmoitustensa kanssa pentutehtailua vastaan (http://www.hesy.fi/info/tiedote010813.html). Toivottavasti Keltainen pörssi ymmärtäisi lähteä samaan... Vaikka se taitaa kyseisellä jätelaarilla vielä melko kaukainen ajatus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asiaa! Tuo Kennelliiton sivusto minun pitikin linkittää tähän postaukseen, mutta se unohtui kyydistä!

      Meilläkin koirat ollaan aina aiemmin otettu (siis lapsuudenperheessä) rotukasvattajalta, mutta nuoruuden tyhmyyksissä sitä tuli typerästi laitettua muut asiat kasvattajan luotettavuuden sijaan. Rahahan siinä valitettavasti näytteli isoa osaa - pitäisi muistaa tolkuttaa ihmisille, ettei MISSÄÄN NIMESSÄ saa katsoa "halpaa hintaa". Itsekin olisimme saaneet loppujen lopuksi rotupennun kasvattajalta sillä summalla, mikä Leevin hoitoihin pienenä kului.

      Asiaa pitää mielestäni pitää esillä, sillä juurikaan kehitystä en tällä saralla ole tämän kymmenen vuoden aikana huomannut... Tai jos jotain, niin jopa huonompaan suuntaan. Suututtaa! :(

      Poista